Perhearvot VS. erakoituminen.

Jokelan tapahtumien jälkeen lastensuojelun ammattilaiset (myös minun äitini) ovat alkaneet vannoa entistä vahvemmin yhteisten ruoka-aikojen nimiin. Se kun kuulemma parantaa perheen välejä ja luo paremman sosiaalisen verkoston. Tai jotain muuta satunnaista paskaa mitä kukin päättää väittää sen aiheuttavan. Toki siitä on jotakin hyötyä, luulisin, mutta minulla on asiaan toinen näkökulma.

Ihmisenä, joka on istunut vanhempiensa seurassa samassa pöydässä ainakin puoli tuntia kerran päivässä vähintään viitenä päivänä viikossa koko ikänsä, en voi yhtyä yleiseen mielipiteeseen. Jos mitään, yhteiset ruokailuajat vain lisäävät turhautumista perhettäni kohtaan. Ja sitä on ennestään jo paljon.

Ihastuttava perheidylli: 13-vuotiaan poikalapsen puberteetti alkaa osua kohdille samaan aikaan kun isosiskon päänsärky (ja sen myötä mieliala) lähtevät huonompaan suuntaan, äidillä on jatkuva stressi, isän jalkakipu pahenee ja uusi koiranpentu antaa oman lisänsä yleiseen sekasortoon. Voitte varmasti kuvitella jatkuvan huutamisen, raivoamisen ja ärsyyntymisen.

Kuten sanottu, vietän paljon aikaa perheeni kanssa. Joillekin sillä saattaa olla terapeuttisia vaikutuksia (tiedän ainakin muutaman ihmisen, joille perheen kanssa ajan viettäminen on mukava vaihtoehto), mutta itse en rakasta mitään niin paljon kuin tyhjää asuntoa silloin harvoin kun siihen on mahdollisuus.

Ehkäpä kultainen keskitie voisi löytyä. Yhteinen ruokailu kaksi kertaa viikossa? Toisaalta lapsi saa tukea ja perheen yhteistä "laatuaikaa", toisaalta me ns. osa-aikaerakot emme joudu ylittämään mieluisan sosiaalisen kanssakäymisen aikarajaa kovin usein.