On tämä elämänmuutos vaikea asia.

Yhtäkkiä minulla pitäisi olla selvä visio yhteisestä tulevaisuudesta, talosta San Fransiscossa ja kesäasunnosta Välimeren rannalla. Tämä siis ihmisellä, joka vielä muutama kuukausi sitten suunnitteli tulevan elämänsä siltä pohjalta, ettei koskaan löydä ketään, asuu yksin, elää yksin, kuolee yksin.
Eikä se enää sinänsä haitannut, siihen on jo melkein tottunut kun ajatuksen on päähänsä hakannut, yön pimeinä tunteina.

Paras ystäväni hokee, ettei kaikkea pidä laskea sen yhden asian varaan. No en todellakaan ole laskemassakaan. Se ei kuulu tyyliini. Pessimistinä odotan koko ajan jotakin kamalaa tapahtuvaksi. Silti ainakin seuraavan vuoden tai kaksi tiedän olevan kohtuullisen tyyntä; ei tässä tilanteessa mitään draamaa ole.

Pahinta kaikessa tässä on se, että yhtäkkiä en voi kertoa minua vaivaavasta asiasta henkilölle, joka tähän mennessä on auttanut kaiken paskan yli. En halua kuulostaa epäilevältä tai hankalalta, sillä tosiasia kuitenkin on se, että tämä tekee minut onnelliseksi.

No. Täytynee vain ottaa asia puheeksi.