Eikä minkään konkreettisen putoamisen, se on metafora.

Kaverit ovat kuulleet tämän nimenomaisen metaforan tuhanteen kertaan, yleensä selityksenä sille etten uskalla tehdä mitään.

Eli. Mitä korkeammalla lentää, sitä pahemmin putoaa. Jos lentää oikein korkealla niin putoamisesta ei ehkä selviä hengissä, tai sitten uppoaa ihan maan alle saakka, ja tarvitsee piiiiiitkän ajan että sieltä pääsee takaisin pinnalle, saati sitten lentoon. Minulla ei ennen ollut ongelmia, kun lentää tarpeeksi matalalla tai ei edes nouse ilmaan, niin pudotus ei satu kuin hetken. Ja jos sitä osaa odottaa niin vielä vähemmän. Nyt sitten onkin putoamisen pelko pahempana kuin koskaan.

Puhe nyt siis ihmissuhteista, huom.

Tiedättekö sen tunteen, kun asiat ovat hyvin, niin alkaa kyseenalaistaa kaiken? "En minä ole tätä ansainnut, eivät asiat voi mennä näin hyvin, jokin menee kohta pieleen." Toisaalta en pelkää eroa, se ei tunnu todennäköiseltä, mutta myönnän että hetkittäin tulee vainoharhaisuuskohtaus ja alan pelätä että puolen maailman päässä jotain kamalaa on tapahtunut ihmiselle jota rakastan. Se on hirveä tunne, ja helpotuksen huokaus on syvä kun saan todisteet siitä ettei niin ole käynyt. Ja kieltämättä sitä tuntee itsensä typeräksi kun sellaista pelkää.

Mutta ei tuo metaforakaan ihan aina toimi. Samaa hoin ennen kuin nykyinen ihmissuhteeni alkoi virallisesti, en uskaltanut tehdä selkeää aloitetta ja kertoa tunteistani, mutta kun rohkaisin mieleni niin lopputulos oli parasta mitä saatoin toivoa.

Eli ikuinen pessimisti antaa tässä ristiriitaisen ohjeen siitä että kannattaako toivoa parasta vai ei. Selventäisin lopuksi jos tietäisin mitä mieltä oikeastaan olen.