Syömishäiriö ei ole kyllä ensimmäinen ajatus mikä minusta tulee mieleen. Eikä ihme,  ei minulla mitään isoa olekaan. Tai ei ainakaan mitään mitä voisi nimetä.

Pienenä olin normaalipainoinen, tai ehkä vähän alipainoinen. Sitten siinä yhdeksänvuotiaana alkoi kasaantua paino, kuudennella luokalla olin suorastaan uskomattoman läski. Muistan elävästi keskustelun vanhempieni kanssa kuudennella luokalla, aiheesta syöminen. Muistan monta kertaa kun sain kuulla asiasta enemmän tai vähemmän kautta rantain. Se, minkä saa päin naamaa ikätovereilta, on yksi asia. Se, mitä omat vanhemmat sanovat onkin aivan toinen. Elävimmin on ehkä jäänyt mieleen juttu, jolla äiti yritti houkutella uimarannalle Espanjassa: "Ruskea läski on kauniimpi kuin valkoinen läski". En kyllä lähtenyt mutta kyllä se vieläkin tuntuu.

No, aloin tarkkailla syömistäni. Yläaste tuli ja meni, laihduin hitaasti mutta varmasti. En silti ollut mikään laiha mutta lähestyin normaalipainoa.
Lukio alkoi, lakkasin syömästä. Tai ehkä se tapahtui jo yhdeksännellä, en siitä vuodesta muista elävästi mitään kun muutenkin vitutti. Huomasin puolessa vuodessa laihtuneeni melkein kymmenen kiloa, ihan vahingossa kun ei ikinä ollut nälkä, ja olin ensimmäistä kertaa vuosiin tyytyväinen siihen miltä näytin. Toki siihen vaikutti myös se, että alkukeväästä kaikki muukin loksahti elämässäni kohdalleen. Mutta kaikkea hyvää seuraa paha. Äitini rupesi räksyttämään että sairastan anoreksiaa (näkisitte minut, en todellakaan näytä siltä) ja että saan sen täälläkin mainitun keripukin. Lisätään tähän vielä se, että olen jo vuosia valunut vegetarianismin suuntaan, niin saatte ihastuttavan kuvan ruokapöytäkeskusteluista joiden pohjalla muhii "nyt syöt lihaa tai itket ja syöt", vaikka pinnalla onkin vain kiltimpiä lauseita.

Nykyään sitten valitus ruokailutavoistani johtuu siitä, että syön jotain päästessäni koulusta ja selviän sillä lopun päivää. Äitini saa marttyyrikohtauksia kun istun ruokapöydässä ja ilmoitan ettei ole nälkä, kuulemma pilaan koko perheen ruokailun. Tosiasiassa aina kyse ei ole nälästä. Mukaan osuu  myös tietty määrä nirsoutta ja se paljon puhuttu lihan karttaminen. Kohteliaana ihmisenä sanon vain mieluummin "ei ole nälkä" kuin "hyi saatana, en varmasti syö".

Koskaan ei kelpaa. Ensin sitä syö liian paljon, sitten liian vähän, ja lopulta vääriä asioita väärään aikaan.

Ei mitään kiinnostavaa tänään, otti vain niin uskomattoman ankarasti päähän.