Kohta viikon kestänyt relapsi vie aika vahvasti mehut ihmisestä.

Pään sisällä on kaksi ajatusmaailmaa jatkuvasti törmäyskurssilla: Paluun tehnyt "LÄSKILÄSKILÄSKI PAASTOA OKSENNA URHEILE KUOLE" ja "miä olen ihan hyvä näin eikä anoreksiaan palaamisella ainakaan mitään voita". Jokaikinen päivä vastaa tähänastista kehitystä, hirveätä taistelua ja epäonnistumisen ja häpeän tunne, teki mitä tahansa.

Olisi hirvittävä tarve puhua jollekulle mutta en voi enkä halua vaivata ketään.
(Tämä ei ole syytös; on olemassa äärimmäisen hyviä syitä sille, miksei.)