Siitä on aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut.
Ei ole ollut motivaatiota, aikaa eikä asiaa.
Always the same excuses.

Elämä Helsingissä on helpompaa kuin Kouvostoliitossa. En ole käynyt terapiassa elokuun lopun jälkeen enkä silti ole vielä hajonnut palasiksi. Vaikka välillä tekeekin tiukkaa. Mielialalääkkeetkin loppuvat kohta mutta en ole saanut aikaiseksi hakeutua hoitoon.
Se, etten asu enää perheen kanssa, on suurin helpotuksen aihe. Tiedän, että useimmat ystävistäni eivät ymmärrä mikä perheessäni on muka vikana, mutta voin sanoa että mitä kauemmin olen poissa, sitä paremmin tajuan millaisia vaikutuksia sillä on minuun ollut.
Toinen suuri apu on mies. Bondagemieheksi kutsuin täällä, nykyään sanoisin vain mies, koska tilanne on mennyt niin paljon syvemmälle kuin sen koskaan piti. Olen käytännössä asunut miehen asunnossa viimeiset kolme kuukautta, ja täällä on parempi olla kuin omassa asunnossani. Tai missään muualla koskaan.

Silti Helsinki ei ole pelkästään hyvä juttu. Yliopisto-opiskelu on minulle vähemmän sopivaa kuin lukio koskaan, ja täydellinen motivaatiokato uhkaa. Päiviä, joina en saa mitään aikaiseksi, on enemmän kuin ennen.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että tulin syyskuun alussa raskaaksi ja olinkin sitten aamupahoinvoinnin takia poissa koulusta useita viikkoja (käytännössä siis jumissa asunnossa, liikkuen vain sängyn ja kylpyhuoneen väliä), sillä en päässyt sängystä ylös oksentamatta.

Tein viikko sitten abortin. Henkisesti se ei ole ollut lainkaan raskasta; en missään vaiheessa kyseenalaistanut valintaani enkä tunne minkäänlaista syyllisyyttä tai surua. Fyysinen puoli onkin sitten huomattavasti suurempi: en tiennyt että mikään voi olla näin kivuliasta. Lisäksi sitä tuntee olevansa melko yksin asian kanssa, kukaan tuttavapiirissäni ei ainakaan tietääkseni ole tehnyt samaa. Myös koulun jättäminen väliin lisää tunnetta siitä etten saa mitään aikaiseksi.

Olen myös melko pahasti irrottautunut ystäväpiiristäni. Totta, useimpien muutto ulkomaille tai vain asuminen muissa kaupungeissa on hyväksyttävä syy, mutta se ei helpota asiaa.
On pelottavaa tajuta miten suuri osa elämästäni rakentuu nykyään sille toivolle, että miehen kanssa menee hyvin. Toistaiseksi ei ole mitään syytä epäillä etteikö niin olisi, mutta irkkaajamiehen jättämät arvet tekevät uskomisen aika hankalaksi. Saa nähdä.

Tuskin kirjoitan taas mitään pitkään aikaan, mutta en usko sen haittaavan ketään.