Terapiassa tuli pari viikkoa sitten eteen se tosiasia, että jos en lakkaa laihtumasta, pakkohoito on ainoa vaihtoehto. Okei, olen jo vappuna ollut sitä mieltä että jos voisin tehdä sen ilman vanhempieni tietoa, olisin hakeutunut suljetulle osastolle, mutta koska se ei ole käytännössä mahdollista, oli pakko ottaa askeleita parempaan suuntaan.

Olen nyt pari viikkoa liikkunut joka päivä ja syönyt tarpeeksi, paino ei siis ole pudonnut mutta ei edes hirveästi ole läskiysangstia. Suunta on siis selvästi ylöspäin!

Sen sijaan muussa mielessä ei mene hyvin. Tänään makasin lattialla enkä saanut itseäni pakotettua moneen tuntiin ylös koska ahdisti ja masensi niin paljon. Lopulta, lääkärille soittamisen jälkeen, kuultuani ettei edes kaksinkertainen annos lääkkeitä auttaisi, oli pakko vain raahautua töihin koska en olisi voinut selittää tilannetta vanhemmilleni. Kolmen tunnin jälkeen olo oli jo siedettävä. Pitää vain toivoa ettei toistu. Noin täydellinen apatia on pelottavaa.

Juhannuksesta tulee varmaan mielenkiintoinen. Viikko "irkkaajamiehestä" eroamisen jälkeen päädyin kolmannen irkkaajan, "bondagemiehen" sänkyyn. Ja sille tielle olen jäänyt, pelkkää seksiä se on mutta tilanteessa on hyvä olla. Kohtelee HUOMATTAVASTI paremmin kuin irkkaajamies koskaan. Menen siis sinne juhannusviikonlopuksi.

That is all, on ollut vähän hiljaista viimeaikoina kun on ollut niin kiire koko ajan. Töitä, urheilua, bondagemiestä ja lisää töitä.