Minulla on ikävä Maijaa.

Ei siksi että se on taas ihan eri valtiossa, se ei olisi mikään ongelma jos henkinen etäisyys ei olisi kasvanut nyt vuoden verran jatkuvasti.
Ihmiset muuttuvat ja parhaistakin ystävistä saattaa joutua eroon, tiedän sen kyllä, ja luulen että pystyisin hyväksymään sen jos se olisi tapahtunut hitaasti ja omalla painollaan.

Ongelman ydin on se että se on minun vikani.
Anoreksian ja masennuksen vyöryessä päälle en osannut olla vetämättä Maijaa mukaan pyörteeseeni ja siksi olikin pakko ottaa etäisyyttä. Ikävä kyllä se etäisyys jäi ja kasvaa edelleen, vaikka asiat ovat menneet paremmin jo kauan.

Tajuan hitaasti että olen potkinut kaikki ystäväni kauemmas kuin ennen.

Luulin päässeeni valtaosin irti syömishäiriöstäni ja vääristyneestä minäkuvastani.

Tänään on ensimmäinen päivä jona en rehellisesti uskalla katsoa peiliin koska tiedän mitä siellä odottaa.

Kaverin synttäreillä ryyppäämisestä (ihan oikeasti, anteeksi, ei taas pitänyt mennä yli mutta meni silti) ja siitä seuranneesta hirveästä kännistä ja angstista tuli sittenkin jotain hyvää.

Itkin miehen olkapäätä vasten varmaan tunnin tai kaksi, ja käytiin läpi erinäisiä itsetunto-ongelmiani ja tulin kai kertoneeksi jostain syvimmistä masennuksenaiheistani, mutta ehdottomasti tärkeintä oli "Kun mä sanon sulle että mä rakastan sua niin luuletsä että mä valehtelen tai olen tyhmä tai sokea tai jotain?" Tätä ennenkin on kyllä tullut muutaman kerran sana "rakas", mutta tuota parempaa fiilistä ei voi olla.

Meinasin tosin hieman säikähtää eilen (krapulaisena ja muutenkin paranoidina) kun olimme muuttamassa miehen parasta kaveria, saavat parin kuukauden sisällä lapsen ja muuttavat isompaan asuntoon. Mies totesi että "jos haluais lapsia ni nyt ois hyvä aika et ehtisivät samaan ikäluokkaan". Luojan kiitos mies ei halua lapsia sen enempää kuin minäkään.

Olen päivä päivältä onnellisempi, masennuksesta huolimatta.

Olin viettämässä kivaa iltaa kavereiden kanssa, mistä miehen piti hakea kotiin tullessaan töistä. Toisin kuitenkin kävi, oli saanut sen verran ikäviä uutisia ettei pystynyt ajamaan. Kun pääsin kotiin, alkoholia hyvin maltillisesti käyttävä mieheni oli napannut ison lasin viskiä ja toisen punaviiniä, ja kertoi sukulaisensa yrittäneen itsemurhaa.

Sitä on niin voimaton. Toinen osaa pitää minusta huolta ja aina tehdä asiat paremmiksi, enkä itse osannut kuin pitää kiinni ja silittää, enkä tunne että se riitti.

Loppuilta katsottiin Linnunradan Käsikirjaa, koska mies ei pystynyt nukkumaan ja piti katsoa jotain hyväntuulista ja harmitonta. Tuntui toimivan ihan hyvin, kun aamuyöstä se lopulta loppui, mies uskoi pystyvänsä nukkumaan. Itse olin unohtanut ottaa unilääkkeet mutta väitin ettei se haitannut.

Haittasi se. Varsinkin kun menin sanomaan perinteiseen "sä olet mulle tärkeä" -lauseeseen "niin säkin mulle" sijaan että "sä olet mulle rakas." Olin erikseen päättänyt etten sano sitä ensin, koska en tiedä onko se vielä hyväksyttyä, enkä vieläkään ole varma siitä että se ei haitannut.

Joten päädyin ahdistumaan ja itkeskelemään valtaosan yöstä. Enkä voi sanoa siitä mitään sillä en halua vaikeuttaa miehen oloa kun muutenkin on paha tilanne.

It's alright, you can afford to lose a day or two.

Tajusin tänään että ei pitäisi stressata siitä että olen tarvinnut muutaman viikon hengähdystauon, joka luultavasti jatkuu vielä jonkin aikaa. Ensimmäinen puoli vuotta yliopistossa, ei minun tarvitse vielä osata kaikkea.

Ja jos vaikka saisin pääni kasaan, säästän aikaa pitkällä tähtäimellä.

Parin viikon päästä pääsen psykiatriselle, sain aloitettua lääkkeet taas viime viikonloppuna, ja olen nyt syönyt ketipinoria nukkuakseni. Syömishäiriö nostaa päätään satunnaisesti ja masennusahdistus on totaalisen lamauttavaa.

Päivät menevät sumussa, odottelen miestä kotiin koska en kestä itseäni yksin. Toisaalta olen saanut joitakin koulujuttuja tehtyä, ja saan kotona ollessani tiskattua, pestyä pyykkiä ja tehtyä ruokaa, satunnaisesti jumpattuakin.

En enää tiedä olenko funkitonaalinen vai en.