Minulla on ikävä Maijaa.

Ei siksi että se on taas ihan eri valtiossa, se ei olisi mikään ongelma jos henkinen etäisyys ei olisi kasvanut nyt vuoden verran jatkuvasti.
Ihmiset muuttuvat ja parhaistakin ystävistä saattaa joutua eroon, tiedän sen kyllä, ja luulen että pystyisin hyväksymään sen jos se olisi tapahtunut hitaasti ja omalla painollaan.

Ongelman ydin on se että se on minun vikani.
Anoreksian ja masennuksen vyöryessä päälle en osannut olla vetämättä Maijaa mukaan pyörteeseeni ja siksi olikin pakko ottaa etäisyyttä. Ikävä kyllä se etäisyys jäi ja kasvaa edelleen, vaikka asiat ovat menneet paremmin jo kauan.

Tajuan hitaasti että olen potkinut kaikki ystäväni kauemmas kuin ennen.

Luulin päässeeni valtaosin irti syömishäiriöstäni ja vääristyneestä minäkuvastani.

Tänään on ensimmäinen päivä jona en rehellisesti uskalla katsoa peiliin koska tiedän mitä siellä odottaa.

Kaverin synttäreillä ryyppäämisestä (ihan oikeasti, anteeksi, ei taas pitänyt mennä yli mutta meni silti) ja siitä seuranneesta hirveästä kännistä ja angstista tuli sittenkin jotain hyvää.

Itkin miehen olkapäätä vasten varmaan tunnin tai kaksi, ja käytiin läpi erinäisiä itsetunto-ongelmiani ja tulin kai kertoneeksi jostain syvimmistä masennuksenaiheistani, mutta ehdottomasti tärkeintä oli "Kun mä sanon sulle että mä rakastan sua niin luuletsä että mä valehtelen tai olen tyhmä tai sokea tai jotain?" Tätä ennenkin on kyllä tullut muutaman kerran sana "rakas", mutta tuota parempaa fiilistä ei voi olla.

Meinasin tosin hieman säikähtää eilen (krapulaisena ja muutenkin paranoidina) kun olimme muuttamassa miehen parasta kaveria, saavat parin kuukauden sisällä lapsen ja muuttavat isompaan asuntoon. Mies totesi että "jos haluais lapsia ni nyt ois hyvä aika et ehtisivät samaan ikäluokkaan". Luojan kiitos mies ei halua lapsia sen enempää kuin minäkään.

Olen päivä päivältä onnellisempi, masennuksesta huolimatta.